En ole tavallisesti heti uutuuksien perään, mutta tällä viikolla olin poikkeuksellisen nopeasti ajan hermolla. Asensin koronavilkun puhelimeeni ensimmäisten joukossa, heti kun olin lukenut uutisotsikon sovelluksen julkaisusta, niin ikään puhelimesta, Teksti-TV:n etusivulta. Koronavilkun ja Teksti-TV:n kuvakkeet kelluvat nyt vierekkäin luurini näytön etusivulla – historian haamu ja nykyajan ihme vierekkäin. Teksti-TV -sovellus on siis myös asennettuna kapulaani, on ollut jo vuosien ajan.
Aikoinaan kuvaputkitelevision tarjoamasta lisäpalvelusta, jota Teksti-TV edusti, oli näppärä tarkistaa ohjelmatiedot ja tulosvetokertoimet sekä lukea uutisia. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Teksti-TV -sivun maksimimerkkimäärää en tiedä, mutta se oli vähän kuin oman aikansa Twitter: lyhyitä jutun pätkiä. Ja on tuota edelleen, vaikka kaukosäätimen fyysiset painikkeet ovatkin vaihtuneet älyluurin kosketusnäyttöön.
NHL -kauden ollessa käynnissä, kuten tälläkin hetkellä, aamuni alkaa aina tarkistamalla sivu 235.
Olen sen ikäinen, että muistan ajan ennen internetin ihmeitä. Tuolloin Teksti-TV oli todella kova juttu. Menneiden aikojen jäänteitä kulkee omassa elämässäni muitakin, kun tarkemmin asiaa pohdin.
Olen pelannut lottoa säännöllisesti kaksi vuosikymmentä, joka lauantai samalla rivillä. Osaan vakiorivini numerot ulkoa, joten lottoamattakaan ei vain pysty olemaan. Ei, vaikka voittoja on tullut vuosien aikana huomattavasti vähemmän kuin mitä rahaa on mennyt. Hukkaan heitettyä, mahtaisivat tuumata tämän päivän sijoitusneuvojat indeksirahastoineen.
Lompakossani on muuten aina käteistä rahaa muutama kymppi, kaiken varalta. Kolikoita myös jokunen euro. Parkkimittariin. Ei missään tapauksessa lähikaupan hedelmäpeliä varten.
Vasemman käteni ranteessa on arkisin perinteinen älytön rannekello. Sellainen, johon pitää noin kerran vuodessa vaihtaa nappiparisto. Kelloliike ja asiantuntija patterin vaihtoon on toistaiseksi kaupungin kivijalasta löytynyt, kun sellaista olen tarvinnut. Muistelisin, että maksoi viimeksi kymmenen euroa.
Paperilaskut ovat edelleen mielestäni se selkein tapa hoitaa henkilökohtaiset maksut. Iso osa säännöllisiä kuluja aiheuttavia laskuja täytyy maksaa kerran kuukaudessa. Tavallisen kirjepostin mukana tulee sähköistä postia huomattavasti vähemmän roskapostia ja muuta sälää. Kuponkiuutisetkaan ei ole ilmestynyt enää vuosikymmeniin. Paperiset laskut eivät katoa niin helposti ja homma vain tuntuu selkeälle näin. Myönnän, että tunnen myös jonkun verran sympatiaa vanhoja ammattikuntia kohtaan, vaikka tiedostan etteivät omat perinteeni yksinään pelasta postinjakajien tai paperityöläisten työpaikkoja.
Kuten monet muutkin miehet, automiehiä olen minäkin. Osaan ajaa kohtalaisesti ja tankata auton. Kertaakaan en ole tankannut bensiiniä dieselkäyttöiseen kulkupeliin tai päinvastoin, vaikka riski moiseen sekaannukseen on ollut monesti. Edustan koulukuntaa, jolle kytkimen käyttö kuuluu asiaan, kun autoilusta puhutaan. Automaattivaihteisto on totta kai näppärä. Kepittäminen manuaalilla on vähän kuin kynällä kirjoittaminen nykyään, kumpikin katoavaisia mutta tavallaan yleissivistykseen kuuluvia taitoja, ainakin itselleni.
Kiireisen arjen keskellä minultakin löytyy paheita, muutamia. Yksi näistä liittyy vahvasti menneeseen. Minäkin olen seurannut televisiosta Salattuja elämiä, en tosin enää melkein kahteenkymmeneen vuoteen. Mikäli kaipaan tiistai-iltapäivääni nopeaa ja mielikuvitusvapaata todellisuuspakoa, usein vanhat Salkkarit tarjoavat tätä. Tosin vain ne ensimmäiset noin parisataa jaksoa, ajalta jolloin koko Pihlajakadun väki ei vielä ollut ehtinyt seurustella kaikkien naapureiden kanssa.
Ensin ajattelin, etten kehtaa myöntää edellistä julkisesti. Sitten totesin että nykyinen TV-ohjelmatarjonta on paljon pahempaa. Jos joku tunnustaa odottavansa seuraavaa Big Brother -kautta, koska kaikki edellisetkin on tullut katsottua, ei minulla ole mitään syytä nolostella.
Kuten jutun alussa kävi ilmi, täysin vanhan liiton jääräksi en minäkään ole jäänyt. Älypuhelinta en hankkinut aikoinaan heti sellaisten ilmestyttyä markkinoille. Ensimmäisen iPhonen julkaisusta ehti kulua vuosia, ennen kuin omassa taskussani oli älypuhelin. Se ei ollut iPhone, mutta muutaman satasen arvoinen taskulaskin kuitenkin. Olen nykyaikaistunut puhelimen käyttäjä, perinteinen soittaminen on jäänyt vähemmälle ja tilalle on tullut aikakaudelle tyypillinen sovellusvirheiden värittämä maailma.
Kaikista hienouksista huolimatta, olen sitä sukupolvea, jolle eteisessä peilin alle sijoitettu lipasto on ikuisesti puhelinpöytä.
DIGITAALINEN PÖYTÄLAATIKKONI 