Se alkoi, kuten mikä tahansa arkinen maanantaiaamu – viikonloppua odotellessa. Puhelimen aina yhtä miellyttävä herätysääni kajahti aamuhämärässä uinuneen huoneen nurkassa. Parin torkutuksen jälkeen narisevalta sängyn reunalta kampesi ylös pystytukkainen ja kalpea hahmo. Se olin minä, uutta työviikkoa aloittelemassa.
Työvuosia on itsellenikin ehtinyt jo muutama kertyä, joten työviikon alkamisessa ei sinällään mitään erikoista ollut. Poikkeuksellista ja uutta oli kuitenkin se, että edessä siinsi ajanhenkeen nojaten ensimmäinen etätyöviikkoni koskaan.
Suurta jännitystä ei ilmassa ollut, korkeintaan pientä outoa fiilistä. Tilinauhan kartuttamista varten pitäisikin jäädä kodin seinien sisälle. Työvälineet olivat jo valmiina kämpillä ja järjestelmien toimivuus testattu aiemmin. Siispä ei muuta, kun sorvia pyörimään, tuumailin.
Olen tottunut kulkemaan työmatkat polkupyörällä, ainakin sääolosuhteiden niin salliessa. Usein keli on ollut suotuisa, joten nytkin ajatus siirtymisestä suoraan tietokoneen ääreen, ilman happihyppelyä, tuntui kummalliselta. Siispä trikoot ja lenkkarit jalkaan, takki niskaan ja ulos reippailemaan.
Pieni sykkeennostatuslenkki ja suihkun kautta kahvinkeittoon. Pari kupillista tummapaahtoista Presidenttiä sekä paahtoleivät ja marjasmoothie kitusiin. Vielä päivän sanomalehden pikainen läpiselaus ja peruskankea aikaisen aamun huomenentoivotus ruokakunnan toiselle jäsenelle, joka hiippaili aamutakki yllään vastaan keittiön ovella.
Työpisteen ääressä tuli heti alkuun pienoisia teknisiä murheita: ei internet-yhteyttä. Suhteellisen nopealla ongelmanselvityksellä ja puolikkaalla ärräpäällä siitä kuitenkin selvisi. Verkkokaapeli oli irti. Ei tarvinnut edes soittaa servicedeskiin. Siinähän sitä olisikin ollut, myöhästyä nyt töistä kotona. Työmatkaakin kertyi jokunen metri.
Työpäivä pääsi kuin pääsikin starttaamaan ajallaan. Huomenien toivotus työkavereille ja asiakkaille tuli hoidettua samaan tapaan kuin ennenkin, etänä ja kotoa käsin, mutta kuitenkin. Muutenkin päivän ja viikon alku vaikutti varsin normaalille. Ehkä hieman keskimääräistä rauhallisemmalle, mikä ei ollenkaan haitannut uudessa tilanteessa ahertavaa työläistä.
Jossain vaiheessa työminäni havahtui ulko-oven kolahdukseen. Perus ”töihinlähtö heippa heipat” puolison kanssa jäivät tänään väliin. Pitäisikö soittaa perään, mietin. Ei tässä nyt ehdi, olen töissä. Ja kyllä kait sieltä alhaalta jotain huhuiltiin lähtiessä. Puhelinkin soi ties monettako kertaa tälle aamulle.
Pari tuntia kului nopeasti, kuten usein aamuisin. Hoksasin, että aamurutiinien epämääräisyys oli tehnyt tepposet, hampaiden pesu oli jäänyt väliin. Pitäähän työ muistaa tauottaa myös etätyöaikana. Tuolista ponnistaessani jalkani tuntuivat puutuneille. Ergonomiassa olisi parannettavaa. Matkalla kylppäriin päätän hetken mielijohteesta kiskoa muutaman leuan väliaikaisen työhuoneeni oven suuhun kiinnitetyllä tangolla. Työpäivään vähän erilaista tauko-ohjelmaa, hampaiden harjauksen ohella.
Tiesin etukäteen lounastunnin tuomista haasteista. Mikroaaltouunia ei kotitaloudestani löydy. Ei ole ollut tarvetta, paitsi nyt. Lakisääteinen ruokapuolituntinen riitti täpärästi pakastekeiton lämmitykseen liedellä, siten että eineksen ehti vielä syödäkin. Päiväkahviakaan ei ollut kukaan keittänyt valmiiksi. Itse piti ryhtyä tuumasta toimeen ja pistää kupillinen porisemaan. Eipä tullut hörpittyä ainakaan närästykseen asti.
Kun sain kuidut ja hivenaineet nautittua, niin taas jaksoi. Iltapäivä rullasikin sitten läpi melkein itsekseen, omalla tutulla kaavallaan. Töitä ja taukoja sopivassa suhteessa. Vielä en uskalla sanoa, voisiko tähän tottua mutta tästäkin työpäivästä selvittiin. Luultavasti myös seuraavasta, yritetään ainakin.
DIGITAALINEN PÖYTÄLAATIKKONI 