Pelkoa ilmassa

Tilastojen valossa lentomatkustaminen on yksi turvallisimmista tavoista matkustaa. On helppo uskoa, että tavallinen arkiaamu mustan jään kiillottamalla maantiellä henkilöauton ratissa on huomattavasti riskialttiimpaa kulkemista, kuin istuminen taivaalla lentävän lentokoneen matkustamossa.

En itse kärsi tavallisesti juuri minkäänlaisesta lentopelosta. Lentämisellä tarkoitan tässä matkustamista isolla matkustajalentokoneella. Minkään muun kokoisista lentohärveleistä ei ole itsellä kokemusta. Ne kerrat, jotka olen lentokoneessa matkannut ovat olleet varsin leppoisia kokemuksia. Ainakin niin mukavia, kuin tavallisessa turistiluokassa voi olla.

Niillä lennoilla, joilla olen ollut mukana, ei ole koskaan sattunut isoja turbulensseja, eikä lentoreiteille ole osunut syviä ilmakuoppia. Siispä omakohtaiset kokemukseni eivät myöskään anna pelolle aihetta.

Ymmärrän hyvin ihmisiä, joille lentäminen aiheuttaa pelkotiloja. Pelkkä ajatus noususta kymmenen kilometrin korkeuteen tuntuu varmasti monien mielestä hurjalle ja ahdistavalle. Eikä tuohon välttämättä totu koskaan, vaikka lentäisi usein.

Itse pelkään hammaslääkärin vastaanottoa, luultavasti loppuelämäni. Siitäkin huolimatta, että lääkäri on tuttu, ystävällinen ja ammattitaitoinen. Tiedän aina saavani hyvää hoitoa. Ei mennä kuitenkaan tähän nyt sen enempää vaan pysytellään lentokoneen tuolissa.

Palataanpa ajassa taaksepäin noin puolitoista vuotta. Tuolloin lensin itse viimeksi ja reissu ilmojen halki oli varsin mallikelpoinen. Tuulet olivat suotuisat ja lentokapteeni erittäin asiansa osaava. Sellainen tunne jäi, että paljoa tasaisempaa kyytiä ei halki Euroopan ilmatilan voi saada.

Kaikesta huolimatta jouduin yllättäen kohtaamaan oman lentopelkoni ja hyvin yllättävän syyn takia. Stressaava tilanne ei varsinaisesti johtunut lentämisestä mutta koska se tapahtui lentokoneessa, niin menköön nyt minun tapauksessani lentopelkoepisodina.

Paluumatka koti-Suomeen alkoi varsin tavallisesti. Hotellihuoneen luovutus, bussilla lentokentälle, lähtöselvitys ja matkalaukut kuljetushihnalle. Erittäin perinteinen loman lopetus siis.

Koneeseen päästiin nousemaan ajallaan ja liikkeelle oltiin lähdössä aikataulun mukaisesti. Koneen ahtaassa matkustamossa viereiselle istuimelle asettui mies, joka ei puhunut minun kanssani samaa kieltä. Peruskohteliaat tervehdykset jollain englannin kielen tapaisella vaihdoimme, ei muuta. Ikkunapaikalle asettunut matkalainen kiinnitti istuinvyönsä ja vaipui melkeinpä saman tien uneen. Kone nousi ilmaan vieruskaverini jo vedellessä sikeitä. Silloin tällöin kaveri säpsähteli istuimessaan, kertaili ehkä mielessään omaa taakse jäänyttä reissuaan. Uni maittoi hänelle koko alkumatkan.

Pian tämän jälkeen istuinrivimme kohdalle tuli lentoemäntä myyntikärryineen. Tilasin kahvin. Myös mies vieressäni havahtui tilanteeseen, päätti hänkin tilata kahvin ja siihen vielä maidon. Käytännössä kesken uniensa.

Ei siinä mitään, ajattelin. Tokkurainen matkustaja vieressäni asetti kahvikupin eteensä avattavalle, hieman lonksuvalle pöytätasolle, ja vaalensi tilaamansa juoman vielä maidolla. Tämän jälkeen heppu vaipui hyvin nopeasti takaisin unten maille, edelleen hieman levottomaan sellaiseen.

Siinä sitä sitten oltiin, piripintaan täysi pahvinen kahvimuki hetkuvalla pöydällä ja unissaan sätkivä matkustaja aivan liki. Katastrofin ainekset siis kirjaimellisesti ilmassa.

Olin aivan varma, että on vain ajan kysymys, milloin vieruskaverini näkee painajaisen pätkän ja tempaisee kahvimukinsa nurin. Oltaisiin sitten koko penkkirivi märissään koko loppumatkan ajan. Lentoaikaakin oli vielä tuossa vaiheessa jäljellä yli kolme tuntia.

Mitä tuollaisessa tilanteessa voi tehdä? En tiedä, enkä muista. Sen verran hermona olin itse, että hetkeä myöhemmin tilasin lentoemännältä Gin & Tonicin. Kiskaisin juoman kerralla naamaani ja sitten meni omakin filmi poikki hyvin nopeasti.

Seuraavat muistikuvani ovat Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Kone oli päässyt laskeutumaan turvallisesti Suomeen. Kahvikuppiepisodin päätös jäi mysteeriksi.