Viime sunnuntaina televisiossa muisteltiin Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuutta vuodelta 1986, kun Maikkari esitti aihetta käsitelleen jakson ohjelmasta Missä olit kun? Suomen silloisen itänaapurin maaperällä sattuneista tapahtumista ei minulla omakohtaisia muistikuvia ole. Äidiltäni tiedustelin, muistuuko hänelle mieleen missä päin perheemme tuolloin vaikutti. Vastaus oli, että Pohjanmaalla, vaarin luona – tämän yksityiskohtaisemmin ei äitikään 35 vuoden taakse muisteloissaan päässyt.
Jotain oli kuitenkin äidille mieleen jäänyt, kuten noista ajoista monille muillekin minua vanhemmille ihmisille. Aikalaiskertomukset lintujen joukkokuolemista säteilyn seurauksena ja kesästä, jolloin sateisella säällä ulkoilu oli ankarasti kielletty sekä monet muut ajan saatossa enemmän tai vähemmän värittyneet jutut ovat jääneet elämään monien, nuo ajat kokeneiden muistoihin.
Olen syntynyt melko tarkalleen 1980-luvun puolessa välissä. Muutamia yksittäisiä utuisia muistijälkiä lukuun ottamatta, itselle syntymävuosikymmeneni on tuttu lähinnä populaarikulttuurin kautta. Toki myös historiantunneilta- ja kirjoista. Kylmän sodan päättymistä ja rautaesiripun murenemista on käsitelty eri yhteyksissä paljon. Miami Vice -televisiosarjan pastellisävyt ja palmupuiden rajaamat öiset kadut sekä legendaariset urheiluautot ovat tulleet myös minulle tutuiksi, tosin vasta myöhemmin videotallenteiden kautta. Puhumattakaan Jan Hammerin sarjaan säveltämästä erittäin tarttuvasta tunnusmusiikista.
On siirryttävä ajassa 1990-luvun puolelle, että saatan itse alkaa muistaa tapahtumia. Vuoden 1992 kesä oli helteinen, niin kuuma että Suomen metsissä viihtyi tuolloin iso kissapetokin. Havainnot Ruokolahden leijonasta hallitsivat tuolloin jonkin aikaa uutisotsikoita ja myös kahvipöytäkeskusteluita, uskoisin. Mystinen episodi on jäänyt elämään, mutta varmuutta savannien saalistajan askelluksille Itä-Suomen metsissä ei tiettävästi koskaan saatu. En ole itsekään varma oliko kesä -92 todellisuudessa niin lämmin ja vähäsateinen, kuin mieleeni piirtyneet muistikuvat antavat ymmärtää. Monet lapsuuden kesät nimittäin olivat tätä samaa, siis ilmojen puolesta. Tai sitten sitä ei vain muista sadepäiviä.
Sanna Marin, Suomen nykyinen pääministeri ja ikätoverini, toi jokin aika sitten esille omia muistojaan Suomen 1990-luvun alun lama-ajasta. Marin puhui puolitetuista pyyhekumeista ja kierrätetyistä koulukirjoista. Säästötoimia, joihin koulussa oli hänen lapsuudessaan ryhdytty.
Itse en muista lamavuosia noin yksityiskohtaisesti. Mieleeni on jäänyt lähinnä päivänpolitiikassa tuolloin paljon esillä ollut, valtion kuivuvan rahakirstun vartijana toiminut Iiro Viinanen. Eipä juuri muuta. Ehkä silloisen valtiovarainministerin monimerkityksinen sukunimi on saattanut vaikuttaa asiaan, että minäkin hänet noilta vuosilta muistan. Toki kotonani myös paljon uutisia seurattiin ja iltapäivälehtiä selattiin. Talouspolitiikkaa en lapsena tietenkään ymmärtänyt, jos ymmärrän vieläkään.
Lama-ajan päätöksen muistan minäkin, ainakin sen symbolisen lopun – jääkiekon maailmanmestaruuden vuodelta 1995. Ruotsin kaatuminen kiekkokaukalossa antoi ankeita aikoja eläneille suomalaisille juhlan aihetta ja elämä lähti taas rullaamaan raiteillaan Den glider in -sävelten tahdittamana. Näin sitä on usein jälkeenpäin fiilistelty. Nokian matkapuhelinmenestyksen orastavat kulta-ajat vetivät taloutta eteenpäin 90-luvun jälkipuoliskolla. Matopeli kännykän ruudulla oli uusi juttu, kun puhelimia alettiin käyttää muuhunkin kuin soittamiseen.
Vuosituhannen vaihtumista odotettiin paitsi innokkaasti mutta myös tietyissä piireissä pelonsekaisin tuntein. Maailmanlopustakin puhuttiin, mutta koskapa ei puhuttaisi. Epävarmuus kohdistui erityisesti silloiseen tietotekniikkaan ja ensi askeliaan noihin aikoihin tavallisten ihmisten kodeissa ottaneeseen internet-yhteyteen. Työpöytien nurkissa kovaa ääntä pitäneiden modeemien ei jostain syystä uskottu selviytyvän ajanlaskun siirtymisestä uudelle tuhat luvulle.
Vaan kyllähän siitäkin selvittiin. Maailmanloppua ei tullut mutta syyskuussa 2001 maailmaa vapisutti terrori-iskut, jotka jäivät historiaan. Itse muistan myös hyvin mitä tapahtui vajaa viikko aiemmin. Elettiin perjantain alkuiltaa. Olin yksin kotona ja TV:ssä sattui olemaan auki kanavanumero kolme, jossa alkoi kello 17 uutislähetys. Mieleeni on jäänyt uutisankkuri Tomi Einosen sanat, viihteen monitoimimies Pertti ”Spede” Pasasen kuolemasta. Suomalainen viihdelegenda oli pelannut viimeisen pelinsä Kirkkonummen golfkentällä.
Speden poismenon ajankohtaa tuskin kaikki muistavat yhtä tarkasti, kuin minä satun muistamaan, mutta monista isoista tapahtumista muodostuu sukupolvia yhdistäviä avainkokemuksia. Kuvat sortuvista kaksoistorneista keskellä New Yorkin kaupunkia tallentuivat aikalaisten mieleen ympäri maailman. Pubivisoissa ja tietokilpailuissa kovin moni ei luultavasti vastaa väärin, jos kysytään mitä syyskuun 11. päivä vuonna 2001 tapahtui.
Koronakriisistä tulee, on varmasti tullut sitä jo nyt, uusi sukupolvikokemus koko maailmassa. Virusvapaampi aika toivottavasti koittaa vielä mutta korona-ajasta tullaan puhumaan vielä pitkään. Siitä kirjoitetaan kirjoja ja pakerretaan lopputöitä sekä kuvataan elokuvia. Tämä aikakausi muistetaan pitkään ja siitä kerrotaan tarinoita seuraaville sukupolville.
Jos minulta kysytään tulevaisuudessa, miten muistan korona-ajan? Luultavasti vastaukseni on jotain tyyliin, että kaiken epävarmuuden ja huolen keskellä, aika paljon tuli oltua kotona.
DIGITAALINEN PÖYTÄLAATIKKONI 