Olen kesän lapsi ja myös suuren suuri syksyfani. Kirpeät aamun sarastukset, huurteiset nurmikot, kellastuvat puiden lehdet ja samettiset illan kajot. Sadonkorjuun aika. Ihan mahtavaa! Kalenterivuoden loppupää tarjoaa paljon ilon aiheita. Ainakin itseni kaltaiselle syksyihmiselle.
Tiedän, että monet kammoksuvat tulevaa purkki-D-vitamiinikautta ja lähestyvää pimeän aikaa, jo näin syyskuun alkumetreillä. Ensi kuun jälkeen on marraskuu ja pelkkä ajatus siitä, että pian ei juuri omaa nenäänsä pidemmälle kannata tihkusateen kyllästämässä masentavan mustassa haudassa tiirailla, saa mieliä matalaksi. Mikä on mahtanut esi-isiä vaivata, kun ovat aikoinaan suunnanneet pimeään pohjolaan palelemaan? Hirvikärpäsetkin – saakeli!
Ei siinä mitään, me ihmiset olemme erilaisia. Joku tykkää valosta, toinen pimeästä. Makuasioista – ja vain niistä – voi kiistellä. Itselleni syksy ei ole koskaan ollut syy vaipua alakuloisuuteen. Kevät sen sijaan on. Palataan siihen vähän myöhemmin mutta pohdin ensin mitä syksy minulle merkitsee. Vaikka itselläni ei ole taipumusta kaamosmasennukseen, en missään tapauksessa väitä, että sellainen olisi harhakäsitys. Eihän migreenipotilaallekaan sanota, että päänsärkysi on kuviteltua.
Kuten tämän jutun alussa kirjoitin, olen kesän lapsi. Syntymäpäiväni osuu sydänkesään, keskelle kauneinta suvea. Kyllähän minä kovasti kesästä myös pidän. Suomen kesä tuntuu kuitenkin, ainakin valon määrässä mitattuna, pienelle ikuisuudelle. Illalla nukkumaan mennessä paistaa aurinko ja aamulla herätessä sama valoilmiö sen kuin vaan jatkuu. Ei sellaista ympäri vuoden jaksaisi, en ainakaan itse jaksa. Muutaman kuukauden jatkuneen valoisan jakson jälkeen toivotan iltahämärät mieluusti tervetulleiksi. Kynttilöitä saatan sytyttää palamaan mutta kirkasvalolamput jätän Gigantin hyllylle.
Muistan, että peruskouluaikoina syyslukukausi oli huomattavasti kevätaikaa rennompi, ainakin näin sen usein koin. Opintie ei tuntunut lokakuun sateissa olenkaan niin kuoppaiselle kuin routivan huhtikuun aikoihin. Uusien koulukirjojen tuoksu oli syksyllä lukukauden alussa vahvempi kuin keväällä. Hajuaisti kuitenkin tottuu tilanteeseen nopeasti ja viimeistään joulun jälkeen uutuuden viehätys alkoi olla tiessään. Myöhemmän kouluelämän varrella kaiken keväthässäkän keskelle tuli vielä joka vuotiset kesätyönhaunmetsästykset – sellaisia kun ei koskaan syksyisin tarvinnut miettiä.
Nyt saattoi hypätä jo vähän kaukaa haetuksi, etenkin kun kesätyönhaku on omalla kohdallani ollut jo vuosikymmenen ajan pois keväisistä ohjelmanumeroistani. Mutta kyllä siinä saattaa jotain perääkin olla. Viimeisten opintopisterippeiden kasaan haaliminen, yhdistettynä työhakemuksien rustailuun, huh huh! Vieläkin saa kehossa, ei niin mieluisia väristyksiä aikaan. Kevääseen verrattuna, syksy on ollut oman elämäni varrella usein jollain tapaa stressittömämpää aikaa. Ja jotenkin nämä kokemukset heijastuvat ajatteluuni yhä tänäkin päivänä.
Eikä se kevät muutenkaan niin auvoista aikaa ole, kuin usein annetaan ymmärtää. Jos ihminen tuntee syntyvänsä uudelleen kevätauringon vaikutuksesta, se hänelle sallittakoon. Itse en tällaisia tuntemuksia ole juuri kokenut. Melkeinpä päinvastoin. Sulava lumi, sikäli kun talvi on saatu viettää valkoisten hankien keskellä, ei useinkaan erityisiä ilon aiheita tarjoa. Kelirikot, katupölyt ja koiranpeen kyllästämät kanttarin reunat, joita lisääntyvä valo entisestään korostaa – ei niistä niin vain maalaisromanttisia vitsejä väännetä. Ei varsinkaan kaupunkiympäristössä.
No, edellinen oli äärimmäinen esimerkki, myönnetään. Mutta myös aika lailla totuus. Totta kai luonnon herääminen keväisin on aina vaikuttava näytelmä. Vähintään yhtä ihmeellinen on myös sen asettautuminen talvilevolle, kaikessa karussa kauneudessaan. Kevättä seuraa kesä, joka on hienoa aikaa. Kesää seuraa syksy, joka on vuodesta toiseen täynnä upeita juttuja. Se on paljon muutakin kuin pelkkää pimeyttä ja sadetta. Kotimaisia omenoita takkatulen äärellä napostellessa se on helppo hoksata.
DIGITAALINEN PÖYTÄLAATIKKONI 