Alkoiko vaimollasi loma, aprikoivat tiimikaverini, kun havaitsivat minun saapuvan konttorin seinien suojaan muutaman kuukauden etätyörupeaman jälkeen. Tämä tapahtui viime kesänä, keskellä helteistä heinäkuista suvea.
Toki oli mukava nähdä edes osa tiimiläisistä kasvotusten pitkästä aikaa, eikä toimiston toimivasta ilmastoinnistakaan tuohon aikaan mitään haittaa ollut. Ja tosiaan, kyllähän puolisoni samaan aikaan myös lomaili, kuten kollegani tuumailivat. Päättelykykyistä porukkaa, sanoisin.
Kaksi viikkoa siinä sitten avokonttoriarkea omalla kohdallani vierähti. Vaihtelua päiviin minulle ja omaa aikaa meillä asuvalle toiselle asuntovelalliselle. Hyvä diili kaikin puolin. Tämän jälkeen kiikutin taas työvälineet kotiini yläkerran nurkkakamariin, jossa työpisteeni on sijannut viimeiset puolitoista vuotta, siis näitä kahta viikkoa lukuun ottamatta.
Ei ole tullut toimiston ovenkahvaa nyittyä sitten vuoden 2020 maaliskuun alun, totesi taannoin eräs kollegani. Ei minkäänlaista hinkua palata vanhaan ”aamulla avokonttoriin” -malliin. Ehdoton no-no.
Olen kuullut myös toisenlaisia kommentteja: ei ensimmäistäkään etäpäivää takana. Ei koskaan koko työuran aikana. Toivottavasti ei tulekaan. Työt työpaikalla ja muu elämä sen ulkopuolella. Ne pitää visusti erotella toisistaan.
Mielipiteitä ja näkemyksiä työstä ja työntekemisestä mahtuu maailmaan yhtä paljon kuin työelämässä on työntekijöitäkin. Ja pitää mahtuakin, ei siinä mitään.
Kyllähän se on siinä mennyt ja menee, siinä missä työt yleensäkin. Tähän tyyliin itse kommenttini muotoilisin, sikäli kun kokemuksia etätyöstä tiedustellaan. Kyllä sen Edamin saa ruisleivän päälle myös näin hankittua.
Kokeillaan nyt tätäkin, ajattelin toissa vuoden syksyllä, lehtien kellastuessa puiden oksilla, kun siirryin etäilemään eka kerran. Ei tästä pysyvää pitänyt tulla, kuvittelin. Yllättävän hyvin sitä kuitenkin sopeutui uuteen tilanteeseen melkeinpä heti. Ja miksipä ei olisi. Etänä suoritettavat IT-tukihommat kun hoituvat työpisteeltä, noin neliömetrin kokoisella alueella lähes mistä vain, kunhan yhteydet toimivat. Ja sen verran hyvin ovat pelittäneet, että yhä edelleen työpäivä alkaa aamuisin kotona.
Tietenkin etätyössä, kuten asioilla yleensäkin on puolensa, niin hyvät kuin huonot. Vuosia kuljin työmatkat polkupyörällä. Noista kertyi päivittäin, kuin automaattisesti kymmenen kilometriä hyötyulkoilua. Nyt työmatkaa ei käytännössä ole. Pelkkä aamuinen postilaatikkoreissu (olen sanomalehden paperisen version tilaaja) jää usein haaveeksi.
Toisaalta työpäivän aikainen taukoliikunta on monipuolisempaa. Ei konttorillakaan punnerruksia ja kyykkyjä ole kielletty tekemästä, mutten ainakaan itse moiseen tohtisi siellä ryhtyä. Työmatkattomuus antaa myös ”työtöntä” aikaa jokaiseen päivään noin tunnin, verrattuna siihen, jos päivittäin kulkisi kodin ja toimiston väliä.
Aina välillä joku tuttava, sukulainen tai naapurin siskon serkun kaiman kaveri kysyy, että eikö itsekseen kotona työskentely ole tylsää ja yksinäistä. Kyllä ja ei. Enimmäkseen kuitenkaan ei. Ainakin itse koen näin.
Keskimäärin työpäivät rullaavat läpi sen verran hektisesti, että kelloa kun muistaa vilkaista kahdesti, ruokiksen ja työpäivän päättymisen kohdalla, niin se on jo hyvin.
Lisäksi oma työnkuvani on sataprosenttista asiakaspalvelua. Usein puhelimitse tapahtuvaa tukihommaa, eli ihmisten kanssa olen koko ajan tekemissä. Myös työtovereista suuri osa työskentelee etänä. Heidän kanssaan olen kuitenkin käytännössä koko työpäivän ajan yhteydessä, enimmäkseen Teams-kanavien kautta. Kirjallinen kommunikointi sopii itselleni mainiosti. Vaikka fyysisesti ei saman pöydän ääreen tiimiläisten kesken kokoonnutakaan, yhteen hiileen hönkimisen illuusio säilyy.
Yhteiset lounaat, ne ovat tietysti pois pelistä. Samoin ohimennen firman kahvipannun ääressä tapahtuvat satunnaiset kohtaamiset ihmisten kanssa, sellaisia ei pääse tapahtumaan.
Vielä en osaa sanoa, onko etätyöstä tullut omalla kohdallani pysyvä juttu. Vahvan vaihtoehdon se varmasti tarjoaa myös jatkossa.
DIGITAALINEN PÖYTÄLAATIKKONI 