Inspiraation innostama

Pohdinpa tuossa iltana eräänä, nimittäin inspiraatiota. Se tulee. Se menee. Se kulkee just kuten se tykkää. Ja siitä pitäisi sitten itse koettaa napata sopivalla hetkellä kiinni ja käyttää tuo hetki hyödyksi niin hyvin kuin mahdollista. Tekemisen palo. Tuotoksellinen tuokio. Innostuksen hetki.

Tähän tyyliin vastaisin, mikäli kokeessa pyydettäisiin selittämään lyhyesti, mitä tarkoittaa inspiraatio. Tuskin tuolla maksimipisteitä irtoaisi, mutta syvällisempään selontekoon en nyt omatoimisesti pystynyt.

Silloin tällöin tekemisen meininki iskee omallekin kohdalleni ja juuri silloin kun se on iskeäkseen. Esimerkiksi tällä blogisivulla julkaistu ensimmäinen pitkä teksti käsitteli omaa työpistettäni. Mistäkö sain moisen idean? Ei aavistustakaan.

Mutta saatan muistaa yhä, miten tuo kirjoitus syntyi. Nojailin työtuolini selkänojaan avokonttorin uumenissa. Päivän työrupeama päättyi, suljin ohjelmat tietokoneelta ja avasin tyhjänä loistavan valkoisen Word-pohjan, johon oli puoli tuntia myöhemmin muodostunut sivun verran tekstiä.

Tai saattoi siihen kulua tuntikin, sitä en tiedä. Eihän sillä ole merkitystä. Ajankulkua ei nimittäin tahdo huomata tuottavien tuokioiden tuoksinassa. Pitihän tekstiä vielä lukea läpi ja korjailla joiltain osin. Mutta tyypillistä minulle, että melkein valmista tulee rivakasti, silloin kun on tullakseen.

Harmi vain, että tätä tapahtuu harvakseltaan eikä mitenkään säännöllisesti. Toissa talvena osallistuin verkkokirjoituskurssille. Ekalla viikolla sain läksyt tehtyä ja muut kirjoittajakokelaat pitivät tekstistäni. Vaan omalla kohdallani homma ei pidemmälle edennytkään. Aika kului nopeasti. Tuli toinen viikko, sitten kolmas ja sen jälkeen neljäs. Hommat kasautuivat ja en enää saanutkaan enempää aikaiseksi.

Harmitti, mutta onneksi vain itseni vuoksi. Ihan omilla veikkausvoitoilla osallistumiseni maksoin. Ja rahasta viis, kurssin sisältö vaikutti kivalle ja nettikurssikaverit samanhenkisille. Vaan mikäs teet.

Selasin kuitenkin digitaalisen pöytälaatikkoni syövereitä ja lähetin pätkän tekstiäni kurssia vetäneelle opettajalle. Kysyin, josko hän voisi lukea ja kommentoida muuan juttuani, vaikka se ei itse kurssin sisältöön liitykään. Sainkin palautetta, muistaakseni positiivista.

Tekstintuottaminen on minulle ainakin jossain määrin luontevaa. Vaan on niitä muitakin, enemmän tai vähemmän yllättäviä purkautumiskeinoja kohdalle sattunut.

Viime joulun aikaan innostuin piirtämisestä. Ja aivan yllättäen. Nettiä selatessa osui eteeni tyylikkäitä mustavalkoisia supersankariotoksia. Näyttäisivät varmasti hienoilta myös paperilla, kuvittelin. Ei muuta kuin kauppaan mustaa paperia ostamaan ja valkoiset puuvärit tilaukseen verkkokaupasta.

Siinä meni sitten rattoisasti joulun välipäivien illat keittiön pöydän ääressä kynä kädessä taiteillen. Kolmesta piirustuksesta kaksi onnistui kertavedoilla. Lepakkomieshahmon piirsin vielä uudelleen, koska ensimmäinen versio ei herkkää taiteilijasieluani hivellyt riittävästi.

Tosiasiassa en ole kovinkaan taiteelliseksi itseäni ajatellut. Miten väritetyt alueet määräytyvät tuolla piirustustyylillä, pohti huomattavasti taiteellisempi tuttavani.

Vastasin, etten osaa vastata. Olin vain etsinyt kivan kuvan ja kopioinut sen vapaalla kädellä paperille kynää käyttäen. Lopputulos toki hämmästytti itseänikin. Hämmästyttää välillä vieläkin, kun kuvia huoneeni seinältä tuosta vierestä ihmettelen.

Muutama vuosi sitten osallistuin Helsingissä järjestettyyn Helsinki City run -juoksutapahtumaan. Matkana puolikas maraton. Mistäs moiseen rypistykseen keksit ryhtyä, kysyi kaverini pian juoksu-urakkani jälkeen, kun koetin palautella kankeaa kehoani. Treenasitko koko talven? No en treenannut. Toki perusliikunnan sekakäyttäjä olen ollut aiemminkin mutten tosiaan mikään pitkien matkojen juoksija, en ainakaan maratonin mittaisten, edes puolikkaan.

Muistan, miten innostusprosessi juoksua kohtaan lähti liikkeelle. Elettiin maaliskuuta. Selailin jonkun urheilulehden ilmaisnumeroa, joka oli kotiin kirjepostin kylkiäisenä kulkeutunut. Lehdessä oli mainos toukokuussa järjestettävästä juoksutapahtumasta, jossa kirmaillaan pitkin Helsingin kortteleita. Tuonnehan se on lähdettävä, tuttuihin maisemiin jolkottelemaan, päätin siltä istumalta reittikarttaa katsoen.

Seuraavat pari kuukautta tuli lähdettyä lenkille vähän tavallista useammin. Ehkä harjoittelukin oli hieman suunnitelmallisempaa. Toukokuussa olin sitten Töölön kisahallin kulmalla starttiviivalla lenkkarit jalassa muutaman tuhannen juoksijan joukossa. Myös maaliviivan yli selvisin. Loppuaika painui hieman päälle kahden tunnin, kun oma varovainen tavoite oli päästä hieman alle kahden tunnin. Vaan eipä tuo valtavasti harmittanut, kun ei tarvinnut hikoilla kuin itseään vastaan.

Vastasikohan tämä teksti yhtään aiheeseen. En tiedä, mutta sellainen siitä nyt tuli, joten menköön näin. Jotain pitää ihmisen harrastaa. Ja yrittää. Silloin kun siltä tuntuu.