Muistan yhä miten oudolta, jopa nololta, tuntui astella ensimmäisen kerran kasvomaskiin sonnustautuneena ihmisten ilmoille. Tuosta on nyt noin kaksi kalenterivuotta. Korona-aikaa on taivallettuna hieman kauemmin. Nyt kun naamaa ei enää ihan jokaisella ovesta poistumiskerralla tule virustaudin hillitsijällä laputettua, niin tuntuupa vaan erikoiselle tämäkin.
Kuin pyöräilisi ilman kypärää tai matkustaisi autossa kytkemättä turvavyötä. Ei ehkä turvallisuusmielessä, mutta rutinoituneen asian puuttuminen luo hieman samankaltaisia epävarmoja fiiliksiä. Kerran selkärankaan sementoitua kuivunutta käytäntöä on hankala muuttaa. Uloshengityksen huurruttamiin yksiteholinsseihinkin ehti sopeutua.
Vakuutusyhtiöiden korvaushakemuksiin luultavasti kertyi paljon ilmoituksia rikki menneistä sangallisista näönvahvistajista, jotka olivat lentäneet vakuutuksen haltijan silmiltä kasvomaskin kuminauhan kietouduttua sangan väärälle puolelle.
Jossain vaiheessa suurimman maskivillityksen aikaan luin sanomalehteen painettua tekstiä, joka käsitteli peruskoulun kotitaloustuntia. Juttuun oli sisällytetty muutamia valokuvia, joissa näkyi oppilaita ja opettaja keittiöpuuhissa essut yllään. Maskeihin henkilöiden kasvoilla kiinnitin huomiota vasta kun luin toimittajan kirjoituksen, jossa asiasta mainittiin.
Aiemmin arkisissa askareissa maskit kasvoillaan ahertaneet henkilöt olivat lähinnä hammaslääkäreitä ja kirurgeja, ei suinkaan lieden ja uunin ääressä kokkailleita koululaisia. COVID-19 kuitenkin muutti maailmaa ja samalla myös ihmistä ja hänen tottumuksiaan. Vieläpä yllättävän nopeasti, ainakin tällaisen tavallisen sanomalehden selaajan tontilta tarkasteltuna.
Pari viikkoa sitten seurasin TV-ruudun välittämää kuvaa Britteinsaarilta. Tuhannet ihmiset olivat kokoontuneet Lontoon katujen varsille seuraamaan edesmenneen hallitsijan, kuningatar Elisabet ll:n viimeistä matkaa. Kasvomaskeja ei surevien kansalaisten kasvoilla juuri näkynyt. Hoksasin asian vasta myöhemmin puhelimesta uutisia selatessani. Olin siis tavallaan taantunut takaisin aikaan ennen koronaa ja maskeja, asiaa sen enempää ajattelematta.
Tanskan kuningatar Margareetalla oli todettu koronatartunta vain vuorokausi Elisabetin hautajaisten jälkeen, joihin hän oli osallistunut. Kuninkaallinen tartunta oli päässyt uutisotsikoiden joukkoon. Tavallisten ihmisten altistumisista tai mahdollisista tartunnoista ei enää entiseen tapaan uutiseksi ollut, vaikka koronatauti yhä keskuudessamme pyörii. Eikä virus erottele kruunupäisiä monarkkeja tavallisista katujen kulkijoista, vaan tässä olemme yhtä ja samaa koko ihmiskunta.
Puhelimesta tulikin mieleeni, vieläkö aikoinaan asentamani Koronavilkku-sovellus on täyttämässä kapulani muistia? Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tuottaman sovelluksen oli tarkoitus informoida käyttäjiä mahdollisesta altistumisesta koronavirukselle. Koronavilkun aikakausi päättyi 1. kesäkuuta 2022.
Vilkku-sovellusta ei luuristani enää löytynyt. Hipaisin kuitenkin kuin automaationa sormellani Ilta-Sanomien mobiiliverkkosivun auki puhelimeen. Kovin sotaisalle vaikutti Suomen suurimman uutismedian anti, ikävä kyllä. Aseellinen ja iso konflikti Euroopan maaperällä jatkuu edelleen. Tähänkin valitettavasti alkaa tottua ja turtua. En halunnut ahdistavia uutisia siihen hetkeen, joten pimensin puhelimen näytön ja nakkasin luurin puhelinpöydälle. Olen sitä sukupolvea, jolle eteisessä peilin alle sijoitettu lipasto lienee ikuisesti nimeltään puhelinpöytä, myös matkapuhelimien hallitsemassa arjessa. Joka suhteessa ei ihminenkään muutu, näköjään.
DIGITAALINEN PÖYTÄLAATIKKONI 