Hiljaista pitänyt tällä blogisivurintamalla viime aikoina. Oikeastaan kaikilla muillakin, ei pakollisia asioita käsittävillä elämän ja arjen osuuksilla. Tähän on myös syynsä, ainakin sen varjolla voi hyvin luistaa monista jutuista. Nimittäin ruuhkavuodet, kuten näitä tavataan nimittää.
Oireita on minullakin ollut jo pidempään: tiukkatahtinen työelämä, asuntolainan lyhennyserät (aiemmin myös auton), ajoittainen huoli omasta tai läheisten terveydestä. Näitä keski-ikäistymisen perushommeleita. Ja nyt mukaan on tullut vielä se kenties suurin elämän mullistaja, vanhemmuus.
Taloudessamme vietettiin eilen synttäreitä, jälkikasvuni yksivuotispäivää. Paikalla oli edustajia lähiperhepiiristä sen verran kuin kukin kerkesi.
Kulunut vuosi on ollut melkoista meininkiä – verrattuna entiseen elämään. On pitänyt opetella ja oppia monenlaista uutta ja ennenkokematonta.
Vaikka itselläni oli jonkun verran kokemusta lapsenhoidosta ja ympärillä lähipiirissä on aina ollut enemmän tai vähemmän pientä väkeä, niin väittäisin, että on se aivan eri asia, kun projektin aloittaa oman lapsen kanssa.
Lähteä sairaalasta ammattitaitoisen henkilökunnan kutsunapin ulottuvilta pienen nyytin kanssa. Kantaa hänet kotiin ja todeta, että tässä sitä nyt ollaan uuden pienen ihmisen kanssa. Tuotako minun pitäisi alkaa pitää hengissä ja huolehtia, että hänen on hyvä olla?
Hämmentäviä hetkiä. Jännitystä. Unettomuutta. Eihän minulla ole koulutusta tällaiseen. Epävarmoja kysymyksiä, vailla vastauksia. Monessakin mielessä sellaista, mitä ei mihinkään muuhun pysty vertaamaan.
Ihmislajille ominaiset noin yhdeksän kuukautta oli toki aikaa ennakkovalmistautua tulevaan. Tehdä hankintoja ja miettiä mihin sijoitan pinnasängyn, vaunut ja muut tarvittavat. Kysellä vinkkejä tutuilta, mikä olisi tarpeen ja millä päästä alkuun uudessa elämänvaiheessa. Pohtia minkälainen kaveri on maailmaan tulossa.
Onhan pikkukaverin kasvun ja kehityksen seuraaminen ollut ihmeellistä. Yhdistetyllä lapsen- ja kodinhoidolla pystyy muuten ihminen työllistämään itsensä varsin tehokkaasti.
Kevytyrittäjyyden sijaan käyttäisin termiä keskiraskas. Vähintään. Eikä siinä, mukavaa hommaa, enimmäkseen. Vaan kun pitäisi jaksaa ja ehtiä hoitaa paljon muutakin. Ihan päivätöistä lähtien.
Kesä meni ja hiiligrillikausi on edelleen avaamatta. Terassilaudoitukset öljyämättä. Marjametsäreissut, ei puhettakaan. Ei sitä ihminen kaikkeen taivu, ei millään.
Enkä voi kiistää, että oman vapauden menetys, minkä lapsiarki aiheutti, on vaatinut totuttelua. Sanotaan näin, että kun pinnasängyssä uinutaan toivottavasti ennen puoli yhdeksän tv-uutisten alkua, niin saa tovin sitä kuuluisaa omaa aikaa.
Rupeanko silmät ristissä lukemaan kirjaa, tuijotanko telkkaria, hoipertelenko ulos happihyppelylle, selaanko työpaikkailmoituksia. Siitä voi valita, ennen kuin oman vuoteen kaihoisa kutsuhuuto kellistää kyljelleen.
Varsinkin, kun omassa mittarissa – kuten lapseni äidilläkin – on ikävuodet jo lähempänä nelos-alkuista lukua, niin ei ihan juniorisarjalaisia enää olla. Synnyttäjien keski-ikä ei meidän puolestamme päässyt laskemaan.
Ikäasia nousi esille myös odotusaikana, heti ekalla neuvolakäynnillä. Terveydenhoitaja puhui raskauteen liittyvistä riskeistä. Kysyin, että olemmeko me jo ikämme puolesta pahasti riskiryhmässä. Terkkari vastasi, että vaikka olisitte alle kaksikymppisiä, niin raskaus ei ole koskaan riskitön. Viisaita sanoja, sanoisin.
Ihmisen sanotaan olevan oppivainen ja sopeutuvainen. Vaistoistakin puhutaan. Hengissä ollaan kaikki kolme edelleen. Paljon se ottaa, mutta paljon se myös antaa. Näin voisin vanhemmuuden, ainakin ensimmäisen vuoden perusteella tiivistää.
