Vähän toisella vuodella viiletetään

Edellinen tekstini käsitteli ensimmäistä vierähtänyttä vuotta lapsen kanssa. Sain lukijatoiveen, että seuraavaksi voisin kirjoittaa aiheesta: mitä lapsen saaminen antaa?

Tekstivinkkari tarkensi, että hän kun ei itse tiedä. Ei ole aikeita lisääntyä ja hänelle vanhemmuus näyttäytyy lähinnä salaseurana, jossa kuiskutellaan lapsettomien selän takana: ”Ethän sä voi tietää. Sitten tiedät, kun on omia muksuja.”

Lähestymistapa tähän aiheeseen on hyvä, sillä tästä myös meillä jo odotusaikana puhuttiin. Ennen isäksi tuloa sain minäkin tilaisuuden niin salliessa säännöllisen epäsäännöllisesti, onneksi enimmäkseen puolihuumorilla heitettyjä edellä kuvattuja kommentteja osakseni.

Yhtä kohtelias kuitti moiseen olisi heittää puolitosissaan, että mitäs menit hankkimaan lapsia. Ei kovin asiallista, puolin eikä toisin.

Itse ehdin elellä lapsetonta arkea aikamieheksi asti, kuten joku voisi asian ilmaista. Muistan yhä hyvin ja toivottavasti myös jatkossa, millaista elämä oli ennen vanhemmuutta. No se oli erilaista, se lienee selvä.

Mutta siinäkin arjessa riitti haasteita ja murheita. Pinnan kiristymiseen löytyi kyllä syitä. Välillä piti kiirettä. Joskus jopa väsytti, eikä aamuinen töihin lähtö aina fanfaareita soitellen silloinkaan tapahtunut. Siis siitä huolimatta, vaikkei pöydässä istunutkaan puurolusikkaansa seinään heittelevää taaperoa.

Toki oli myös parempia hetkiä ja seesteisempiä vaiheita, muistelen. Välillä oli aurinkoisempaa, joskus sateisempaa, kuten elämän poluilla tapaa. Hetkinen, mitenkäs tuo eroakaan nykyisestä lapsiarjesta?

Toinen mitä olen nettikeskusteluista kummastellut, on tapaukset, kun yksi hehkuttaa olevansa onnensa kukkuloilla vastasyntynyt käärö kainalossaan, niin muut kommentoivat, että odotapa vaan, kun se uhmaikä puskee päälle.

Kovin kummallinen ajattelumalli taivutella ”onnellisuuskäyrää” noin. Samalla niin tyypillistä, yleensä nimimerkin takaa tapahtuvaa huutelua, jos joku sattuu tuntemaan olonsa onnelliseksi. ”Odota vaan, kohta menee huonommin.”

Itsekin toivon, että lapsen syöttötuokiot sujuisivat ilman raivopuuskia ja ympäri avokeittiötä levinneitä kaurapuuroja. Ylimääräiset sotkut eivät ole minulle mieleisiä. Ei vaan ole oma juttuni tuollainen. Vaan pakkohan noitakin on ollut opetella sietämään. Ja jonkun verran siedättymistä on tapahtunutkin. Jopa enemmän kuin suostun itselleni myöntämään.

Luovuutta kysytään, kun koettaa ripustaa yhdellä kädellä pyykkiä kuivumaan tai virittää työpisteellä tietokoneen kytkentöjä rimpuileva ipana sylissä. Lapsi ei muuten vielä koskaan ole ollut niin väsynyt, etteikö jaksaisi kontata portaat ylös toiseen kerrokseen, sen jälkeen kun konttaamaan oppi.

Vaikka asiaa ei ole suuremmin tullut mietittyä, niin kyllä lapsiarki minuakin jollain tapaa kasvattaa. Näin ainakin haluan uskoa. Toisaalta sitä huomaa monessa asiassa taantuneensa itse takaisin lapsen maailmaan.

Kuinka paljon sitä odottaakaan, että pääsee talvella pulkkamäkeen. Kun muutaman vuoden päästä luultavasti hankin lapselle radio-ohjattavan auton, niin elättelen jo toiveita, että saan joskus ajopeliä lainata.

Enkä pistä yhtään vastaan, jos saan joskus tulevaisuudessa uuden pelikaverin korttipelipöytään. Aika näyttää.

Tällaisia asioita tulee mieleen, kun mietin, mitä lapsen saanti on elämään ja arkeen tuonut. Vaikka ensin ajattelin, ettenhän minä vielä reilun vuoden kokemuksella osaa moiseen vastata. Osaanko sitten vastata viiden tai kymmenen vuoden kuluttua paremmin? Vaikea sanoa, eikä yksinkertaista tai selkeää vastausta taida tullakaan, ei nyt eikä myöhemmin.

Oma lapsi on ihana ja kauhea, välillä kauhean ihana ja joskus ihan kauhea. Toisinaan noita kaikkia kerralla. Olen iloinen, että minulle lapsi suotiin. ”Ketään en kuitenkaan kehota lapsen hankintaan tai olemaan hankkimatta.” Näin muistan jonkun todenneen, ja hyvin onkin todettu. Nämä ovat hyvin henkilökohtaisia asioita.

Tätä tekstiä kirjoittaessani, en ollut varma haluanko edes julkaista sitä.