Tämän blogisivun tekstejä lukee oman äitini lisäksi varmuudella kaksi ihmistä, joista toisen kanssa asun ja toinen on muuten vain päteväksi oikolukijaksi havaittu kaveri. Muut lukijat koostuvat satunnaisesta somekaverijoukosta, jotka tekstilinkin sattumalta feedistä bongaavat. Näin ainakin kuvittelen.
Lukijoita ei ole paljon. Eikä sellaista voi tavallinen tallaaja odottaakaan. Oman somekanavani ohella ainoa markkinointitempaus on ollut lisätä joskus blogilinkki työhakemukseen. Sen mitä tilastoja olen seurannut, minkäänlaista kävijäpiikkiä sivulle ei ole koskaan syntynyt.
Varsinkaan kun ole koskaan keksinyt mitään tiettyä aihealuetta, johon juttuni rajaisin. No, nyt kun pikkulapsiarkea itsekin elän, pohdin joskus puolivakavissani ”Isi-blogi”-tyylistä sivua. Sivuston nimi Multaa purkissa – jonka muuten vetäisin aikoinaan ihan hatusta – on toistaiseksi ollut riittävän toimiva. Koskaan en edes itse tiedä mitä sieltä kasvaa.
Kommentteja tai kiitoksia teksteistäni saan kuitenkin toisinaan. Tämä miellyttää, totta kai – joskin suomalainen mies tapaa mennä moisista myös vaikeaksi. Itse en ole tässä tapauksessa poikkeus. Myönnän kuitenkin samaan hengenvetoon, että itsekin teksteistäni pidän, ainakin sellaisista, jotka edes pienelle yleisölle julkaisen.
Omaksi iloksi kirjoitteluahan tämä on. Ei oikeastaan muuta. Ihmisellä lienee taipumus kehitellä häntä itseä miellyttävää tekemistä. Näin ainakin soisi tapahtuvan. Tästä voisi käyttää termiä harrastus. Minulle kirjoittelu on yksi sellainen, säännöllisen epäsäännöllinen ainakin. Siinä missä erittäin vapaan tyylin hiihto tai satunnainen sointuvapaa pianon pimputtelu. Dementian hillintää, jos ei muuta.
Usein näpyttelen näitä juttuja iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Varsinaisesti unen tuloa parantavaa touhua tämä ei ole. Pikemminkin vaikutus on piristävä, mikä ei tässä tapauksessa välttämättä ole huono juttu. Onnistunut teksti tapaa tuoda jollain selittämättömällä tavalla hyvää fiilistä. Niin se vaan on, ainakin omalla kohdallani.
Joskus minulta on myös kysytty, että mistä keksin aiheet turinoihini? Tähän voisin lainata edesmennyttä viihdemiestä nimeltään Spede Pasanen. Youtubesta löytyy videopätkä vuosikymmenten takaa Uuno Turhapuro-elokuvan kuvauksista. Toimittaja haastattelee Spedeä ja kysyy mistä tämä saa ideat uuteen elokuvaan. Pasanen vastaa, että sen kun tietäisi, niin tulisikin paljon.
Näin se tuppaa pitkälti mennä myös omalla kohdallani. Mielelläni julkaisisin tekstin kerran viikossa, jos olisi jotain julkaistavaa. Ajasta se ei useinkaan ole kiinni, vaan ihan muista tekijöistä. Sivullinen tekstiä syntyy nopeasti, kun on syntyäkseen. Ilman suurempia luomisen tuskia. Näin sen voisi todeta.
Pari vuotta sitten avoimen yliopiston hakutehtävässä pyydettiin pohtimaan itseään kirjoittajana ja miettimään mihin suuntaan haluaisi kirjoittajana kehittyä. Yritin miettiä. En saanut mitään palautuskelpoista aikaiseksi, joten jäi pyrkimiset sikseen.
Jatkotehtävässä piti (ehkä) miettiä kirjailijoita ja valita joku kynäniekka, jonka tuotoksiin peilata itseään kirjoittajana. Joo-o, eipä tuostakaan valmista tullut. Sen muistan.
Osaan kyllä melko varmasti nimetä kaksi tai kolme kirjailijaa, joiden tekstejä olen elämässäni eniten ja säännöllisimmin lukenut. On myös kourallinen toimittajia, joiden kirjoitustapa on aika hyvin tullut tutuksi.
Sanotaan, että lukeminen edistää kirjoitustaitoa. Varmaan näin on. Vaan itse huomaan, että tuttujen tekstaajien tyyliä tulee joskus kuin huomaamatta jäljiteltyä vähän liikaakin.
Olenko koskaan tarjonnut tekstejäni julkaistavaksi – muualle kuin tälle omalle sivulleni. Itse asiassa olen, pari kertaa. Clint Eastwood-aiheista juttua tarjosin elokuvalehti Episodille. Tietenkin ihan kokeilu mielessä, hetken mielijohteesta. Yllätyksekseni sain jopa vastauksen ja kiitoksen, vaikkei tekstille käyttöä sieltä löytynytkään. No, tuskin olen ainoa tuotoksiaan tarjoava pöytälaatikkoproosailija tässä maassa.
Tälläkään tekstillä ei sen ihmeempää tarkoitusta ole. Tulipahan tekstattua.
DIGITAALINEN PÖYTÄLAATIKKONI 