Sorvin pyöritystä

Ensi viikolla on vappu, perinteinen työn juhla(ko)? Itse aloitin työelämässä, sillai rehellisesti verokortilla tasan kaksikymmentä vuotta sitten. Mummon markat olivat ehtineet vaihtua euroiksi.

Enemmän tai vähemmän himmeitä hommia taustalta toki jo aiemmin löytyy. Ei niistä tässä enempää, talousrikollisuutta kun ei maassamme hyvällä katsota.

Täysi-ikäisyyden saavuttaneena ajokortin haltijana löysin itseni pakettiauton ratin ja penkin välistä. Tai löysin ja löysin, suhteillahan se eka työpaikka irtosi. Eikä siinä mitään, hyvä kun irtosi. Sateinen kesä vuosimallia 2004 vierähti kappaletavaraa rahdaten pitkin poikin Uudenmaan maakuntaa.

Yksinäistä, mutta itsenäistä ja vapaata tekemistä. Ei kytänneet pomot vieressä, ainakaan fyysisesti. Itselleni työ sopi varsin mainiosti. Näki paikkoja ja oppi tuntemaan seutuja. Sisäinen navigaattori kehittyi huimasti.

Tuohon aikaan ei omassa työvälineessäni vielä nykyisen kaltaista gps-suunnistinta ollut. Tuota virkaa toimitti paperinen puhelinluettelokartta. Oppiminen oli tehokasta. Helsingin seutu pieneni päässäni kummasti.

Pari vuotta myöhemmin taksamittarilla varustetusta Volvosta löytyi jo nykyaikainen navigaattori. Osa-aikaisia taksirengin töitä tuli muutama vuosi tehtyä. Hurja nuoruus siis.

Mutta tuostakin hommasta tykkäsin – työnä. Sai ajaa hyvillä autoilla, tapasi monenlaista väkeä ja edelleen oppi tuntemaan paikkoja. Työajat ja palkkaus olivat sellaisia ei niin mielekkäitä. Mutta harvoin kaikki täydellistä onkaan.

Urani alkuvuodet menivät pitkälti auton rattia kääntäen. Ansioluettelooni on sittemmin ehtinyt kertyä myös puhelinmyyntiä, rakennusapuhommia ja olikohan se yksi harjoittelupätkä vielä sitä aikaa, kun puhuttiin ATK-asennuksista, ehkä.

Viimeinen reilu vuosikymmen on mennyt erityyppisessä työssä. Maisemakonttorihomma on vaihtunut päätteen ääreen näppistyöläisyyteen, it-tukihommaan, jota voin tehdä myös kämpilläni etänä.

Kulunutta kahta vuosikymmentä taaksepäin katsellen, kun laskuista jättää pois armeijan harmaat ajat ja koulujen penkeillä pönöttämiset, niin kovin montaa kuukautta ei ole vierähtänyt, ettenkö jostain osa-aikatyöstä olisi ainakin pientä palkaksi kutsuttua korvausta saanut. Yksi opiskelusyksy meni täysin opintorahan turvin ilman voimassa olevaa työsopimusta.

Inttivuoden jälkeen olin pienen pätkän työttömänä, siis ilmoittautuneena työttömäksi työnhakijaksi silloisessa työkkärissä.

Minkäänlaista työttömyyskorvausta en tosin tuolloin pankkitililleni saanut, koska asuin kotona varakkaiden vanhempieni (molemmat vakityösuhteessa) luona vailla ammattia. Näin muistelen. Saattoi siinä joitain muitakin yhtä päteviä perusteluita olla.

Rikastumaan en ole päässyt, kuten tavallista työtä tekemällä harvemmin tapahtuukaan. Työantaja on kohdallani vaihtunut toistaiseksi melko harvoin, joskin palkanmaksajan nimi on yrityskauppojen takia muuttunut melko tiuhaan viime vuosina.  

Vielä en tiedä mikä minusta isona tulee. Nykyään ei kai tarvitsekaan. Riittää kun tietää, mitä tekee seuraavaksi. Näin on joku jossain viisaillut. Paitsi, etten ainakaan itse tiedä sitäkään.

Missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua? Mieluummin yritän elää päivän kerrallaan. Ei ole ihan yksinkertaisia asioita nämäkään jutut.

Nykytyössäni viihdyn enimmäkseen hyvin – onneksi. Uutta työpaikkaa ei ole tällä hetkellä tiedossa. Ja vanhempainvapaa pitää vielä muutaman kuukauden pois perussorvauksesta.

Mutta sanotaan näin, että mitä pidemmälle urani jatkuu noin neliömetrin kokoisella alueella päätteen äärellä, niin sitä enemmän osaan antaa arvoa työurani autoilevalle alulle. Olen tyytyväinen, etten päätynyt it-duunariksi heti työelämään astuttuani, vaan ehdin saada kokemusta muualtakin.

Sanotaan näin, että viime vuosina kun olen lukenut, nyt jo edesmenneen Jarkko Sipilän Helsinkiin sijoittuvia dekkareita, niin lukukokemus on ollut astetta antoisampi, kun on pystynyt omassa päässään kulkemaan mukana ataripoliisi Suhosen varjostuskeikkojen maisemissa.

Mitäs merkitystä tuollaisilla sitten on? En oikein itsekään tiedä, minulle tällaisilla asioilla vain on merkitystä.

Tai no, mitä se matkustelu nyt yleensä ihmiselle antaa. Kaukomailla en ole reissannut, mutta lähiseutuja olen saanut koluta senkin edestä. Siitä saan olla tyytyväinen.