Taannoin jumituin läppärin ääreen napsuttelemaan Bubble Shooteria. Pari tuntia vierähti eri värisiä kuplapalloja poksautellen. Klassisen pelin yksinkertainen idea koukutti.
En kuitenkaan kutsuisi itseäni videopeliharrastajaksi. Edellä mainitun pelisession idea oli lähinnä siinä, että voin kirjoittaa sen tähän tekstiin. Pelit kyllä kiinnostavat, vaan vähäistä on videopelaamiseni ollut viime vuosina, oikeastaan vuosikymmeninä.
En sano käyttäneeni aikaani tai tässä tapauksessa vapaa-aikaani parempaan, koska luultavasti en ole. Arkeni olisi voinut saada videopeleistä jopa sisältöä.
Pelaajataustaa minustakin löytyy. Pitää palata muinaiselle ysärille. Ensimmäisten Nintendo-sukupolvien kasvattina Super Mario Bros ja Donkey Kong ovat tuttuja tasohyppelyitä. PC:n puolella pyörivät varhaiset NHL- ja FIFA-pelisarjat. Samoin ajopelit, kuten Need For Speed.
Monet kolmannen persoonan ammuntaräiskinnät vetivät puoleensa, kuten Quake, Duke Nukem 3D ja Unreal Tournament. Itselleni yksi mieleen painunein peli on suomalainen Max Payne, jossa perusammuskelu sai ”Matrix-tyyppisen” hidastusominaisuuden. Synkkätunnelmainen tarina, jonka soundtrack soi päässäni tälläkin hetkellä.
Joskus pitkät pelisessiot kostautuivat. Kun edellisenä päivänä tuijotti näyttöä monta tuntia, seuraava aamu saattoi tuntua melkein krapulaiselta – pää sumussa, silmät väsyneinä ja olo nuutunut. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan: syömiseen, juomiseen tai vaikka siihen videopelaamiseen. Liika on liikaa, minkä huomaa usein vasta jälkikäteen. Kohtuus unohtuu joskus – kaikessa.
Aktiivisin videopeliaikani osui aikaan, jolloin avoimen maailman pelit alkoivat ilmestyä markkinoille. Suurin osa pelaamistani peleistä eivät vielä sellaisia olleet. Jos kilpa-ajopelissä yritti ajaa radalta ulos hyvin nopeasti tuli seinä vastaan.
Ensimmäiset muistot avoimen maailman peleistä ovat ajopeleistä Midtown Madness ja Driver. Molemmissa sai kruisailla pitkin kaupunkeja, ajaa parkkihalliin tai valita reitiksi moottoritien. Nämä olivat uusia elämyksiä.
Tästä voikin siirtyä seuraavaan peliin, joka on Grand Theft Auto eli GTA-pelisarjan kolmas osa. Elettiin aivan 2000-luvun alkua. Pelimaailmassa otettiin vallankumouksellisia askelia. Ajo ja ammuskelu kohtasivat ennenkokemattomalla tavalla, näin ainakin itse muistelen.
Paljon on peleistä muistoja jäänyt. Tosin sillä voi olla vaikutusta, että useat pelit liittyvät lapsuuteen ja nuoruuteen. Tuolloin juttuja ruukaa kokea korkeammalla innostuksen asteella. Omalla kohdallani pelaamiset jäivät pitkälti noihin aikoihin. Mitään erityistä syytä tähän ei ole. Aikuistumiseen se ei liity.
Tunnen ikäisiäni ihmisiä, jotka sanovat, etteivät malttaisi odottaa tulevaa, tällä tietoa keväällä 2026 ilmestyvää GTA VI-peliä enää hetkeäkään. Ihailtavaa innostumista sinällään tarpeettomasta asiasta yhä keski-iän kynnyksellä.
Tuleva GTA kiinnostaa minuakin. Jos päätän pelikonsolin, ensimmäisen aikuisiälläni, hommata niin ehdin kyllä hankkia sen kahden vuoden kuluttuakin. Mikään hoppu ei ole.
Mistäpä orastava peli-innostuksen paluu? Varsinkin kun GTA-pelit ovat kovin väkivaltaisessa maineessa. Väkivaltaviihdettä on maailma täynnä ilman pelejäkin. Moraalisaarnat sikseen.
Ainakaan itselleni väkivalta ei ole suurin syy olla kiinnostunut tulevasta, todennäköisesti maailmanlaajuiseksi hitiksi nousevasta pelistä. Toki olen tietoinen, että rikollisuus peliin sisältyy. Minua houkuttaa tekemisen mahdollisuudet, joita peli luultavasti tarjoaa paljon.
Käsittääkseni peli tulee tarjoamaan Miamia muistuttavia maisemia. Itse tuskin olen lähiaikoina Atlantin tuolle puolen reissaamassa. Ja vaikka olisin, niin tosielämässä lomani koostuisi hieman normiarkea paremmasta syömisestä ja juomisesta sekä rannalla makoilusta.
”Lomareissu” pelin parissa mahdollistaa monipuolisemman tekemisen. Voi tehdä asioita, joihin arjessa ei ole aikaa, rahaa tai mahdollisuutta – koluta kaupungin katuja, hypätä helikopteriin tai vain unohtua maisemaan. Virtuaalisesti, mutta kuitenkin.
Miten kaltaiseni, ruuhkavuosia läpi koluava perheenisä aikoo järjestää itselleen peliaikaa? En osaa sanoa, paitsi sen verran, että arkielämässä yleensäkin tahtoo jaksaa paremmin, jos siltä arjelta pääsee välillä pakoon – vaikka virtuaaliseen pelimaailmaan.
DIGITAALINEN PÖYTÄLAATIKKONI 