Piti oikein tarkistaa tieto internetin ihmeellisestä maailmasta. Kyllä se on ollut vuosi 1966, jolloin Hyvät, pahat ja rumat nimellä tunnettu lännenelokuva sai ensi-iltansa. Kyseessä on italialaisen elokuvaohjaaja Sergio Leonen niin sanotun dollaritrilogian päätösosa. Kuten leffasarjan kahdessa ensimmäisessäkin elokuvassa – Kourallinen dollareita ja Vain muutaman dollarin tähden – myös viimeisessä pääosan vetää ponchoon ja stetsoniin sonnustautunut Clint Eastwood. Vähäsanaisen, sikaria tupruttelevan revolverisankarin rooli oli Eastwoodin lopullinen läpimurto elokuvamaailmaan.
Muistan elävästi kun katsoin itse kyseiset kolme elokuvaa VHS-tallenteilta ensimmäisen kerran 90-luvun puolivälin tietämissä. Ne nimittäin kolahtivat ja kovaa. Elokuvat ampuivat kovilla melkein kirjaimellisesti kotisohvalle asti. Niissä oli tyyliä, oli asennetta ja siihen päälle vielä Ennio Morriconen säveltämä huikean kaunis musiikki. Tuolloin sitä ei edes tajunnut, ettei laajakuvamuotoon kuvatut elokuvat tosiasiassa edes ”mahtuneet” kokonaisuudessaan 21 tuumaiseen ja 4:3 kuvasuhteen televisioruudulle.
Joskus joku juttu vain tekee vaikutuksen ja lapsena sitä kokee asioita voimakkaammin. Pöllyävien aavikoiden keskelle kyhätyt hökkelikylät, joiden puisia terassin reunoja kopisuttivat kuudestilaukeavia vyöllään kantaneiden, niin sheriffien kuin lainsuojattomien, saappaiden kannukset. Pikkupojan silmissä näiden elokuvien kuvaama ympäristö todella näytti villille ja karulle maailmalle.
Huomion arvoista on se, että elokuvat eivät olleet enää ysärin puolivälissä mitenkään tuoreita viihdetapauksia. Muistan oman isäni kertoneen, kuinka hän oli itse nähnyt ne jo kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Clint Eastwood oli 70- ja 80-luvuilla ohjannut ja näytellyt, lukemattomien muiden elokuvien lisäksi, monissa lännenelokuvissa. Eräänlaisena huipennuksena Eastwoodin omalle villin lännen pyssysankarin uralle pidetään Armotonta, vuodelta 1992. Palkittua elokuvaa myös pidetään Eastwoodin omana kunnianosoituksena ja hatunnostona uransa 1960-luvulla lopullisesti käynnistäneelle lännentrilogialle ja ohjaaja Leonelle.
Itselleni Armoton – vaikka laatuleffa onkin – ei enää tehnyt samanlaista lähtemätöntä vaikutusta, jonka dollaritrilogia oli jättänyt. Mestariteoksia on hankala peesata. Parhaista on paha laittaa paremmaksi. Jo tuolloin sitä kuitenkin hoksasi, ettei pitkän ja menestyksekkään uran elokuvamaailmassa painanut Eastwood enää edustanut viihdemaailman nuoriso-osastoa.
Minun silmissäni mies on ollut aina vanha, tyyliin omien isovanhempieni ikäluokkaa. Ei siis ihme, että vuosituhannen vaihteessa viinaan ja naisiin menevissä rooleissaan, kuten vuonna 1999 valmistuneessa, Pahin rikos -nimisessä elokuvassa, hän näytti jo paitsi uransa myös elämänsä ehtoopuolelle vääjäämättä taipuvalle tähdelle.
Vuoden 2005 Oscar-gaalan jatkoilla tuo sama mies kuitenkin kippisteli äitinsä kanssa. Kyllä, äitinsä Ruth Eastwoodin kanssa. Sadannetta ikävuotta lähennellyt rouva oli saapunut juhlistamaan tuolloin 74-vuotiaan poikansa palkittua nyrkkeilydraamaa, Million Dollar Baby. Illan juhlakalu, Clint itse, muisti myös kiittää äitiään hyvistä geeneistä.
Vuonna 2009 Suomen valkokankailla nähtiin Eastwoodin ohjaama elokuva nimeltään Gran Torino. Myös pääroolissa esiintynyt Clint näyttelee kotikadullaan kiväärin kanssa ärhentelevää leskimiestä. Autotallissaan hän säilyttää aarrettaan, vuoden 1972 Ford Gran Torino -autoa ja naputtaa japanilaisella katumaasturilla ajelevalle aikuiselle pojalleen. Roolisuoritus olisi passannut Clintin jäähyväisiksi, ainakin näyttelijänä. Näin oli mies itsekin elokuvansa ensi-illan aikoihin todennut.
Elämän varrella nyt tulee kuitenkin tehtyä ja sanottua monenlaista. Sellaistakin mikä ei tule toteutumaan. Pelkästään 2010-luvulla on ilmestynyt useita Eastwoodin ohjaamia elokuvia. Ainakaan itse en edes muista niitä kaikkia tältä istumalta. Muutaman kerran mies on myös itse näytellyt omissa leffoissaan.
Tuntuukin melko uskomattomalle, että katsoessani pari päivää sitten ilmestyneen, syyskuussa ainakin tällä tietoa ensi-iltansa saavan Cry Macho -nimeä kantavan elokuvan trailerin, jossa esiintyy jälleen, kukapa muu kuin Clint Eastwood itse, kameran molemmin puolin, näyttelijänä ja ohjaajana – tottakai. Nyt eletään kuitenkin vuotta 2021. No, mikä ettei, eihän äijällä ole ikää kuin 91 vuotta. Hyvät, pahat ja rumatkin ilmestyi vasta 55 vuotta sitten.
Cowboyhatun taas kerran päälaellensa heittäneen elävän legendan uusi elokuva kertoo ikääntyvästä rodeotähdestä. Nähtäväksi jää, vieläkö Eastwoodin kädenjäljet jaksavat kantaa klassikoksi asti. Ainekset ainakin trailerin perusteella ovat herkulliset. Kuvissa vilisee lierihattuja, karja-aitauksia ja kuivaa preeriamaisemaa Amerikan sydänmailta. Samankaltaista periamerikkalaista tunnelmaa on, lapsuuttaan 1930-luvulla suuren laman aikakaudella elänyt, Clint Eastwood usein elokuvissaan tavoittanut.
Ei muuta kuin pitkää ikää, ”Clinu”, ja seuraavaa leffaprojektia odotellessa.
DIGITAALINEN PÖYTÄLAATIKKONI 